Henry Kissinger

Henry Kissinger
Kissinger 1970-luvulla.
Yhdysvaltain 56. ulkoministeri
22. syyskuuta 1973 – 20. tammikuuta 1977
Presidentti	Richard Nixon Gerald Ford
Edeltäjä	William P. Rogers
Seuraaja	Cyrus Vance
Yhdysvaltain 8. kansallisen turvallisuuden neuvonantaja
20. tammikuuta 1969 – 3. marraskuuta 1975
Presidentti	Richard Nixon Gerald Ford
Edeltäjä	Walt Rostow
Seuraaja	Brent Scowcroft
Henkilötiedot
Syntynyt	27. toukokuuta 1923 Fürth, Saksa
Kuollut	29. marraskuuta 2023 (100 vuotta) Kent, Connecticut, Yhdysvallat
Ammatti	poliitikko, diplomaatti, akateemikko
Puoliso	Ann Fleisher (vih. 1949–1964) Nancy Maginnes (vih. 1974–2023)
Tiedot
Puolue	Republikaanit
Kunnianosoitukset	Nobelin rauhanpalkinto (1973)
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
www.henryakissinger.com
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Henry Alfred Kissinger [kʰɪsɪndʒɚ] (ent. Heinz Alfred Kissinger; s. 27. toukokuuta 1923 Fürth, Saksa – 29. marraskuuta 2023 Kent, Connecticut, Yhdysvallat^[1]) oli saksalaissyntyinen yhdysvaltalainen kansainvälisen politiikan asiantuntija, diplomaatti ja Yhdysvaltain ulkoministeri Richard Nixonin ja Gerald Fordin kausilla vuosina 1973–1977.

Kissinger oli tärkeä mutta kiistelty Yhdysvaltojen ulkopolitiikan vaikuttaja vuosina 1969–1977. Hän aloitti liennytyspolitiikan ja neuvottelut strategisten aseiden rajoittamisesta, loi yhteyden Kiinan kommunistijohtoon ja oli lopettamassa Vietnamin sotaa ja neuvottelemassa vakautta Lähi-itään. Kissingerille myönnettiin vuonna 1973 Nobelin rauhanpalkinto Vietnamin sodan rauhanneuvotteluista. Kissingerin on väitetty osallistuneen sotarikoksiin, ihmisoikeusloukkauksiin ja sortohallitusten tukemiseen.^[2]

Nuoruus ja akateeminen ura

Henry Kissinger syntyi vuonna 1923 Fürthissä Saksassa juutalaiseen perheeseen. Hänen isänsä oli opettaja. Kun juutalaisten vainot kiihtyivät, Kissingerit muuttivat vuonna 1938 Lontoon kautta Yhdysvaltoihin ja asettuivat New Yorkiin.^[2]

Kissinger kävi high schoolin osittain iltakouluna ja jatkoi opintojaan New York City Collegessa. Toisen maailmansodan jälkeen hän palveli liittoutuneiden miehittämässä Länsi-Saksassa ja osallistui Gestapon agenttien etsimiseen ja syyttämiseen.^[2]

Kotiuduttuaan armeijasta Kissinger opiskeli Harvardissa ja valmistui vuonna 1950. Valkoisen talon kansallisen turvallisuuden neuvonantaja, Pentagonin strategisti, tohtori Fritz G. A. Kraemer toimi Kissingerin löytäjänä ja mentorina ja rohkaisi tätä vaihtamaan kirjanpidon opinnot kansainvälisiin suhteisiin.^[3][4][5] Kraemer osallistui Kissingerin yliopistovalintaan ja vaikutti Kissingerin kandidaatin ja maisterin opinnäytetöihin.^[3] Kissinger suoritti tohtorintutkinnon vuonna 1954 aiheenaan Napoleonin jälkeisen Euroopan diplomaattinen historia. Kissinger kehitteli reaalipolitiikaksi kutsuttua kansainvälisten suhteiden filosofiaa, joka korostaa vakautta ja vallan tasapainoa.^[2]

Kissinger aloitti vuonna 1957 Harvardin ulkomaisten suhteiden keskuksen apulaisjohtajana. Vuosina 1958–1971 hän toimi yliopiston puolustustutkimuksen ohjelman johtajana. Tunnettuna kansainvälisten suhteiden asiantuntijana hän toimi kuvernööri Nelson A. Rockefellerin neuvonantajana vuonna 1964.^[2]

Poliittinen ura

Nixonin hallinnossa

Kun republikaani Richard Nixon oli valittu presidentiksi vuonna 1968, Kissinger toimi Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden neuvonantajana vuosina 1969–1975 ja Nixonin hallituksen ulkoministerinä vuosina 1973–1974.^[2][6]

Kissinger kertoi lehtihaastattelussa neuvonantajan virkakautensa alussa vuonna 1969 haluavansa muuttaa amerikkalaisten asenteita maan ulkomaanpolitiikkaa kohtaan. Hän korosti tarvetta antaa Yhdysvalloille maine vakaasta ulkomaanpolitiikasta. Tämä saavutettaisiin omaksumalla politiikkaan tietty filosofia, joka olisi äärimmäisen idealismin ja äärimmäisen pragmaattisuuden väliltä. Tällä Kissinger tarkoitti reaalipolitiikkaa.^[7]

Yhdysvaltain ulkopoliittisen uskottavuuden suojaamiseksi Kissinger ei kannattanut nopeaa vetäytymistä Vietnamin sodasta. Hän halusi sodan kuitenkin loppuvan mahdollisimman pian ja piti sitä Yhdysvaltain ulkopolitiikan ensisijaisena tavoitteena. Tavoitteen saavuttamiseksi Kissinger kannatti Yhdysvaltain vahvuuden osoittamista myönnytysten saamiseksi Pohjois-Vietnamilta ja Neuvostoliitolta, minkä vuoksi hänen aloitteestaan Yhdysvallat alkoi pommittaa Pohjois-Vietnamin tukikohtia Kambodžassa.^[7]

Myöhemmin Kissinger otti keskeisen roolin Yhdysvaltain irtautumisessa Vietnamin sodasta. Hän kävi vuonna 1972 rauhanneuvotteluja Pohjois-Vietnamin ulkoministerin Lê Ðức Thọn kanssa ja julisti neuvottelujen jälkeen rauhan olevan käsillä. Sota kuitenkin jatkui, koska Etelä-Vietnam ei hyväksynyt sopimusta. Yhdysvallat lopetti sotatoimet tammikuussa 1973, ja Kissinger sopi tulitauosta Pariisissa Pohjois-Vietnamin kanssa. Vietnamin sodan rauhansopimus toi Kissingerille Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1973 yhdessä Thọn kanssa, joka kuitenkin kieltäytyi palkinnosta.^[6]

Kissinger osallistui suurvaltojen väliseen liennytykseen ja neuvotteli vuonna 1972 Neuvostoliiton kanssa strategisten aseiden rajoituksista (SALT I) ja ballististen ohjusten rajoituksista.^[2] Hän myös avasi suhteet kommunistiseen Kiinaan.^[2]

Israelin sekä Egyptin ja Syyrian välisen Jom Kippur -sodan jälkeen Kissinger aloitti syksyllä 1973 niin sanotun sukkuladiplomatian sodan osapuolten välillä aselevon saamiseksi. Hänen vaikutuksestaan Egypti ja Yhdysvallat palauttivat keskinäiset diplomaattiset suhteensa.^[6]

Fordin hallinnossa

Nixonin erottua Kissinger toimi tämän seuraajan Gerald Fordin hallituksen ulkoministerinä vuosina 1974–1977.^[2] Kissinger kuvaili myöhemmin menettäneensä vallanvaihdon seurauksena erityisasemansa ”ulkomaanasioiden sijaispresidenttinä” ja muuttuneensa ”normaaliksi” ulkoministeriksi. Hänen asemansa hallituksessa säilyi kuitenkin presidentistä seuraavana, ja hän jatkoi Yhdysvaltain ulkopolitiikan dominointia. Tähän vaikutti sekin, että toisin kuin Nixon, Ford keskittyi etupäässä sisäpolitiikkaan. Ulkomailla Kissingeriä kohdeltiinkin presidentin vertaisena. Kissingerin valta näkyi myös hänen mentorinsa Nelson Rockefellerin valinnassa varapresidentiksi, Nixonin armahduksessa, sekä Fordin päätöksessä asettua ehdolle vuoden 1976 presidentinvaalissa. Kissingerin kansansuosiokin oli laaja, ja mielipidekyselyissä jopa 85 prosenttia amerikkalaisista sanoi hänen tekevän erinomaista työtä.^[8]

Kun Kreikka ja Turkki olivat jakaneet Kyproksen omiin alueisiinsa heinäkuussa 1974, Kissinger katsoi Turkin olevan Yhdysvalloille tärkeämpi Nato-liittolainen eikä tuominnut Turkin Pohjois-Kyproksen miehitystä. Tämä oli vastoin Yhdysvaltain kongressin kantaa ja suututti vahvan kreikkalaismielisen lobbyn Yhdysvalloissa. Kongressi aiheutti Kissingerille tämän uran ensimmäisen tappion lakkauttamalla sotilaallisen tuen Turkille.^[8]

Eteläisessä Afrikassa Kissingerin neuvotteluyritykset Rhodesian kriisin ratkaisemiseksi vuonna 1976 epäonnistuivat.^[9]

Ministerinuran jälkeen

Carterin kaudella

Demokraattipresidentti Jimmy Carterin kaudella vuosina 1977–1981 Kissinger oli ”varjo-ulkoministerinä”, joka tarjosi demokraattihallinnolle vaihtoehtoisia näkemyksiä ja muita neuvoja, etenkin Lähi-idän tilanteesta. Toisinaan Kissinger antoi tukensa maan ulkopolitiikalle mutta toisinaan arvosteli sitä ankarasti. Johtavana ulkopoliittisena analysoijana ja kommentaattorina Kissingeriä kuunneltiin tarkasti paitsi mediassa myös Valkoisessa talossa, ja ulkoministeri Cyrus Vance oli hänen henkilökohtainen ystävänsä.^[10]

Carter torjui ulkopolitiikassaan kissingeriläisen salailevan lähestymistavan ja korosti demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Kissinger puolestaan ei pitänyt Carterin tavoitteesta normalisoida välit Vietnamiin ja aloittaa maan avustaminen. Hän vastusti myös Yhdysvaltain joukkojen vetämistä Etelä-Koreasta sekä kritisoi Carteria ihmisoikeuksien painotuksesta SALT-neuvotteluissa Neuvostoliiton kanssa ja ystävällismielisten diktatuurien sisäisiin asioihin puuttumisesta. Toisaalta Kissinger halusi Yhdysvaltain ottavan kielteisen linjan eurokommunismiin esimerkiksi Italiassa. Kissingerin näkemys Carterin ulkopolitiikasta muuttui vuosi vuodelta kriittisemmäksi. Hän arvosteli Carteria etenkin tämän Rhodesian- ja Iranin-politiikasta ja lobbasi ahkerasti Iranin šaahin puolesta. Kissinger kuitenkin hyväksyi Camp Davidin rauhansopimuksen ja Kiinan kansantasavallan tunnustamisen Taiwanin kustannuksella.^[10]

Reaganin kaudella

Kissinger oli toivonut Gerald Fordin haastavan Ronald Reaganin republikaanien presidenttiehdokkuudesta. Kun Ford jättäytyi pois kilvasta, Kissinger ilmaisi halunsa palvella Reaganin hallituksessa ja osallistui tämän vaalikampanjaan. Kissinger myös lobbasi Reagania sen puolesta, että Fordista tehtäisiin poliittisesti vaikutusvaltainen varapresidentti. Reagan ei kuitenkaan ottanut Fordia varapresidenttiehdokkaakseen ja suhtautui myös Kissingeriin varauksellisesti.^[10]

Republikaanit palasivat Valkoiseen taloon vuonna 1981, kun Reagan voitti Carterin vuoden 1980 presidentinvaalissa. Vaikka Kissinger oli ollut hyvin näkyvä politiikan kommentoija Carterin kaudella ja käytettävissä ulkoministeriksi, Reagan ei ottanut häntä hallitukseensa.^[11]

Presidentti Reagan nimitti Kissingerin vuonna 1983 perustamansa Keski-Amerikan komission johtoon. Kissinger kertoi tehtävän jälkeen kokeneensa roolinsa komissiossa olleen Reaganin Keski-Amerikan-politiikan ”myyminen” eikä siihen vaikuttaminen. Kissinger piti edelleen kaikki ovet avoinna paluuseensa Yhdysvaltain ulkopolitiikan johtoon, mutta uusiin tehtäviin häntä ei 1900-luvun aikana enää pyydetty. Hän ei myöskään koskaan asettunut ehdolle kongressiin tai kuvernööriksi.^[11]

Kissinger tuki Reaganin politiikkaa julkisuudessa, mutta yksityisesti hän usein arvosteli hallintoa ja kertoi ettei pitänyt Reagania soveltuvana presidentiksi. Julkisesti Kissinger arvosteli Reaganin toimintaa ydinaseneuvotteluissa Neuvostoliiton johtajan Mihail Gorbatšovin kanssa, kun Reagan oli ollut vähällä hyväksyä täydellisen ydinaseista luopumisen. Kissinger arvosteli hallintoa myös Iran-Contra-skandaalista sekä kasvavasta puuttumisesta muiden maiden sisäpolitiikkaan.^[12]

Bushin kaudella

Kissinger tuki republikaanien George H. W. Bushia ja Dan Quaylea vuoden 1988 presidentinvaaleissa ja oli valmis ulkoministeriksi. Noustuaan presidentiksi Bush ei kuitenkaan ottanut Kissingeriä hallitukseensa. Kaksi Kissingerin konsulttiyrityksen liikekumppania Bushin hallinnossa antoi Kissingerille kuitenkin yhä vaikutusvaltaa. Bush otti myös Kissingerin aluksi mukaan neuvotteluihin Neuvostoliiton kanssa. Kissingerillä ei kuitenkaan ollut enää keskeistä roolia Yhdysvaltain politiikassa Neuvostoliiton hajoamisen aikana. Yhdysvaltain ja Kiinan suhteissa Kissingerillä oli edelleen tärkeän välittäjän asema. Kissinger myös tuki Bushin kovaa linjaa Saddam Husseinin suhteen sekä Israelin ja Palestiinan neuvottelujen rohkaisemista.^[12]

Clintonin kaudella

Demokraattipresidentti Bill Clintonin aikana vuosina 1993–2001 Kissinger muun muassa vastusti Yhdysvaltain voimankäyttöä Balkanilla ja muualla maailmassa sekä kannatti kauppasuhteiden normalisoimista Kiinan kanssa.^[13]

2000-luvulla

Vuoden 2001 terroristihyökkäyksen jälkeen presidentti George W. Bush pyysi Kissingeriä neuvonantajakseen terrorisminvastaisessa sodassa. Kissinger kieltäytyi vedoten konsulttiyrityksensä aiheuttamaan eturistiriitaan.^[2]

Vaikka Kissinger ei vuoden 1983 jälkeen olekaan osallistunut sisältä käsin Yhdysvaltain politiikkaan, hänen vaikutusvaltansa säilyi vuosikymmenien ajan suurena. Hän julkaisi moniosaiset muistelmat ja muita poliittisia teoksia, kirjoitti lukuisia lehtiartikkeleita sekä oli jatkuvasti televisiossa kommentoimassa Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa.^[11]

Yksityinen liiketoiminta

Kissinger teki Carterin kaudella muistelmistaan viiden miljoonan dollarin julkaisusopimuksen ja NBC-televisiokanavan kanssa viiden vuoden sopimuksen kommentoijana toimimisesta. Hän otti myös vastaan professuurin Georgetownin yliopistossa. Kissinger teki lisäksi rahakkaita konsulttijärjestelyjä Chase Manhattanin ja Goldman Sachsin kanssa.^[10] Kissinger perusti vuonna 1982 Kissinger Associates -nimisen kansainvälisen konsulttiyrityksen. Se on konsultoinut suuria palkkioita vastaan kymmeniä suuryrityksiä, joille Kissinger tarjosi ulkopoliittista tuntemustaan, neuvojaan ja diplomaattisia palvelujaan.^[12]

Yhteyksiä Suomeen

Ministerinuransa jälkeen Kissinger vieraili useita kertoja yksityisesti Suomessa tapaamassa muiden muassa tasavallan presidenttejä. Suomessa hänen ystäväpiiriinsä kuuluivat teollisuusmies Jarl Köhler, Sanoman hallituksen puheenjohtaja Aatos Erkko ja diplomaatti Jaakko Iloniemi.^[14]

Yksityiselämä

Avioliitot ja muut suhteet

Kissinger oli kahdesti naimisissa. Hänen ensimmäinen liittonsa Ann Fleischerin kanssa kesti vuodesta 1949 vuoteen 1964. He saivat kaksi lasta. Kissinger meni 1974 naimisiin Nancy Maginnesin kanssa.^[6]

Kissinger sai liittojensa välillä mainetta seksisymbolina, ja hän itse väitti valtaa voimakkaimmaksi afrodisiakiksi. Hän tapaili monia näyttäviä julkisuuden henkilöitä, kuten näyttelijöitä Jill St. John, Shirley MacLaine ja Candice Bergen.^[6]

Kuolema

Kissinger kuoli satavuotiaana kotonaan Connecticutissa marraskuussa 2023.^[1] Reaktiot Kissingerin kuolemaan maailmalla olivat kaksijakoisia. Länsimaiden poliittiset johtajat muistelivat Kissingeriä lähinnä kunnioittavasti. Kiina muisteli Kissingeriä ”vanhana ystävänä”, joka perusti Kiinan ja Yhdysvaltain välille diplomaattisuhteet ja vieraili maassa yli sata kertaa. Joissain maissa nostettiin esille Kissingerin kiistanalainen toiminta Vietnamin sodan pitkittäjänä ja diktaattorien tukijana.^[15] Yhdysvaltalaisessa sosiaalisessa mediassa iloittiin laajalti Kissingerin kuolemasta.^[16][17]

Kritiikki

Usein salamyhkäisesti toiminutta Kissingeriä on syytetty muun muassa Vietnamin sodan kiihdyttämisestä 1960-luvulla ja Kambodžan ja Laosin pommitusten hyväksymisestä sekä ihmisoikeusrikoksiin tai kansanmurhaan yllyttämisestä Itä-Timorissa, Kyproksella ja Bangladeshissa. Latinalaisen Amerikan osalta häntä on syytetty Argentiinan diktatuurin tukemisesta sekä osallisuudesta Chilen sosialistipresidentti Salvador Allenden syrjäyttämisessä vuonna 1973 ja kenraali René Schneiderin salamurhassa.^[2]

Christopher Hitchens julkaisi vuonna 2001 kirjan The Trial of Henry Kissinger, jossa hän syytti Kissingeriä kansanmurhaajaksi ja sotarikolliseksi. Kirjan vaikutuksesta Ranskan, Chilen ja Argentiinan oikeusistuimet halusivat kuulustella Kissingeriä tämän väitetyistä sotarikoksista ja poliittisten salamurhien suunnittelusta, mutta Kissinger kieltäytyi. Lisäksi murhatun kenraali Schneiderin sukulaiset nostivat Kissingeriä vastaan syytteen Yhdysvalloissa.^[2] Syyte hylättiin, sillä oikeus katsoi kyseessä olleen poliittisen asian, jonka käsittely ei kuulu tuomioistuimelle.^[18]

Kunnianosoitukset

• Presidential Medal of Freedom (USA, 1977)^[19]
• Ellis Islandin kunniamitali (USA, 1992)^[20]
• Pyhän Mikaelin ja Pyhän Yrjön ritarikunta (Iso-Britannia, 1995)^[21]
• Presidentin mitali (Israel, 2012)^[22]
• Maksimilianin tieteen ja taiteen ritarikunta (Baijeri, 2023)^[23]

Lähteet

• Schwartz, Thomas A.: Henry Kissinger and American Power: A Political Biography. Hill and Wang, 2020. ISBN 978-0-8090-9544-5.
• Sherwood, Martha A. (toim. Gorman, Robert F.): ”Henry Kissinger”, Great Lives from History: The 20th Century 1901–2000, s. 2170–2173. Salem Press, 2008. ISBN 978-1-58765-345-2.

Viitteet

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Henry Kissinger Wikimedia Commonsissa

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset FAST ISNI VIAF WorldCat Kansalliset Norja Chile Espanja Ranska BnF data Katalonia Saksa Italia Israel Belgia Yhdysvallat Ruotsi Latvia Japani Tšekki Australia Kreikka Korea Kroatia Alankomaat Puola Portugali Vatikaani Tieteilijät CiNii Taiteenala MusicBrainz Henkilöt Deutsche Biographie Trove Muut NARA SNAC IdRef